Tillit ei taida viihtyä nyt mun hoidossa. Ruukullinen pikkutaimia näyttää kuolemansairailta. Eli edelliseen kirjoitukseen viitaten, lopullinen tulos onkin ehkä plusmiinusnolla. Olen pettynyt ja häpeissäni. Miksi ne kuolevat?
Miten ihmeellistä, kuinka paljon tunteita kasvien kasvattaminen aiheuttaa. Iloa ja onnea enimmäkseen, ylpeyttä, niin kuin omista lapsista tunnetaan, toivoa, odotusta ja sitten pettymystä, häpeää ja kärsimystä kun tillit kuolee. Tämän tunnepuolen vuoksi puutarhurointi ehkä onkin niin terapeuttista. Tietenkin tässä vaiheessa täytyy mainita myös flow-ilmiö, joka kasvien kanssa puuhaillessa on hirmu voimakas, samanlainen kuin käsitöiden parissa. Ja flow taas on parasta hoitoa mielelle! You Grow Girl -sivuilla on Gayla Trailin kirjoittama aika hyvä juttu aiheesta, mikä tekee hyvän puutarhurin. Neljän kohdan listalta viimeinen on suosikkini: "More importantly, you learn more when you are willing to take chances & give yourself space to screw up. It’s often in those failures that we have the biggest AHA! moments."
Annan siis itselleni anteeksi. Mutta en kehtaa laittaa kuvaa kuolevista ystävistäni tänne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti